”Elämää oppii vain elämällä”
Nina Sallisen monologi on inhimillisyyden ylistys
Mladih -teatterin aulassa vilkuillaan kelloa. Salin ovet pysyvät visusti kiinni, vaikka näytöksen piti alkaa puoli kahdeksalta. Sitten saranat narahtavat. Äkäinen hapsuhiuksinen rouva ojentaa kättään ulos sen verran, että saa revittyä mainoslehtisen seinästä. Go away! hän kiljuu. Turhaan. Kukaan ei liikahdakaan.
Suut riemastuttavassa virneessä katselemme diivan häikäiseviä elkeitä, kun hän lopulta astuu joukkoomme ja sydän pakahtumaisillaan mahdollisuudesta olla jälleen keskipisteenä toivottaa yleisön tervetulleeksi. Welcome everybody, hän lausahtelee ulkomaalaisittain murtaen. Me olemme myytyjä, siitä ei ole epäilystäkään. Seuraamme ilman muuta tätä kumaraista kompuraista näyttelijäsuuruutta teatterisaliin, jossa hän saa asettua ansaitsemalleen paikalle punaiselle matolle parrasvaloihin.
Diivan mahtava sisääntulo tai oikeammin ulosastuminen on lyönyt yleisön ällikällä ja monologi jatkuu yhä reippaammin. Paljastamatta koko puolitoistatuntista, kerrottakoon, että Nina Sallinen esittää 90-vuotiasta entistä näyttelijää, joka on päättänyt järjestää kahdelle tyttärelleen omassa kodissaan niin sanotusti viimeisen näytöksen. Welcome to my humble home, hän opastaa meitä muita, todistajiaan.
Mikäpä olisikaan mahtavampi päätös kuin Shakespearen näytelmä. Kuningas Lear on diivan tarkoituksiin mitä mainioin draama. On kuninkaan petolliset tyttäret ja traaginen loppu. Katsoja hahmottaa nopeasti myös toisen puolen: jääräpäisen, imartelua kaipaavan vanhuksen. Ja näytelmän edetessä aukenee yhä useampi vivahteikas laskos näiden yksinkertaistusten alta.
Kuten diiva itse sanoo, on näytteleminen ollut oikeutus hänen olemassaololleen. Hän ajatteli näyttelijäksi ryhtyessään pystyvänsä taiteen kautta opettamaan muille, mitä elämä on. Mutta elämä opetti häntä, että elämää oppii vain elämällä. Ennen kaikkea hän on halunut tulla nähdyksi, näkyväksi. Emmekö me kaikki lopulta halua juuri sitä samaa loppuun asti?
Estardilla on selkeä ja niukka lavastus, 90-vuotiaan naisihmisen koti antiikkivalaisimineen ja nojatuoleineen. Tumma kangashattu ja nukke vaaleanpunaisessa mekossa puhuvat omaa kieltään kahdesta tyttärestä. Nojatuolia voisi ajatella myös kuninkaan tai diivan valtaistuimeksi. Mielenkiintoisin rekvisiitta on matkalaukku. Päähenkilöllä on laukkuun karkea ja pelokas suhde – hän on todella viimeisessä näytöksessään omassa kodissaan ja haluaa sanoa sanansa ennen loppua, lähtöä vanhainkotiin. Mutta kuinka kipeästi kostonhimoiset sanat lopulta kääntyvätkään ja osuvat omaan sydämeen. Muiden huomion kaipuun keskellä koittaa aika nähdä myös oma itsensä.
Shakespeare Festivaali
Kuningas Lear on Katja Krohnin Nina Salliselle kirjoittama monologi. Sen ensi-ilta oli vuonna 1998 Aurinkoteatterissa Helsingissä. Nykyään Sallinen asuu Los Angelesissa ja on esittänyt englanninkielistä versiota Poor Poor Lear menestyksekkäästi Yhdysvalloissa.
Monologi oli erinomainen valinta ensimmäistä kertaa Serbiassa, Novi Sadissa järjestetyn Shakespeare Festivaalin ohjelmistoon. Tapahtuman taiteellinen johtaja, teatteriohjaaja Nikita Milivojević painottaa Shakespearen ajattomuutta ja monipuolisuutta.
”Jokainen aikakausi löytää Shakespearen omalla tavallaan ja tekee omat tulkintansa. Sama pätee yksittäisiin teattereihin, ryhmiin ja näyttelijöihin. Yllätyn aina uudestaan, kuinka eri tavoin ja elävästi voimme esittää Shakespearea” hän toteaa.
Festivaalilla nähtiin seitsemän päivän aikana tulkintoja Suomen lisäksi Britanniasta, Georgiasta, Sloveniasta, Kreikasta ja Serbiasta. Nina Sallisen Kuningas Lear -diiva aploodeerattiin lukemattomat kerrat yhä uudestaan yleisön eteen kumartamaan. Diivan veikeän vaativilla silmäyksillä oli toki osansa asiaan. Kukapa haluaisi irrottautua suosion ihanista äänistä, vaikka uskonkin, että vielä vähemmän me katsojat olimme halukkaita jättämään taikapiirin, johon näytelmä oli meidät vanginnut.
Nina Salliselle vierailu serbialaisella näyttämöllä oli ensimmäinen. Ajatus diivan monologista sai alkunsa Suomessakin tutuista Joutsenlauluista. Suuren näyttelijättären viimeinen esitys on perinteisesti kuormitettu täyteen kaikella mahdollisella viihteestä dramaattisuuteen, Sallisen sanoin ”Liian paljon yhdelle ihmiselle yhteen esitykseen”.
Nina Sallisen kirjallinen lopputyö Teatterikoulussa oli nimeltään Nainen sankarina. Häntä ärsytti, että miehet olivat aina aktiivisia sankareita ja naisille suotiin vain sivurooli reagoida miesten tekemiseen. Sallisen ja Katja Krohnin versio Kuningas Learista puhkuu myös tätä ilmiötä vastaan. Toinen tärkeä seikka oli kehittää Hollywoodin naiskuvan vastakohta eli naispäähenkilö, joka olisi mahdollisimman epäseksuaalinen.
Palaamme vielä hetkeksi diivan motiiveihin taiteilijana, löytyykö hänen sanoistaan yhtymäkohtia näyttelijä Nina Salliseen?
”Näin varmasti on, minulla on samankaltaisia ajatuksia näyttelijän työstä. Haluan, että katsojat näkevät ihmisyyden, että he eivät katso ohi tai läpi, vaan sisälle. Näyttämöllä oikeastaan paljastaa itsestään enemmän kuin reaalielämässä, mutta näyttelijänä minun ei tarvitse olla koko ajan minä. Saan tavallaan elää toisten elämää, seikkailla kokea ja oppia.”
25.6.2014
Teksti: Tuula Lukić – Kuvat: Srba Lukić
