Haastattelu 18.7.2014 Belgrad
Painostavan kuuma iltapäivä kuhisevassa miljoonakaupungissa. Tämän kaltaisissa myrskyn enteissä ei välttämättä haluaisi hermoilla ja hikoilla yhtään enempää istumalla vieretysten rikollisen kanssa.
”Sinun on syytä olla varuillasi, sillä minulla on enää muutamia päiviä aikaa nauttia lainsuojattomuudesta. Tuntuu oikeastaan aika harmilliselta luopua rikollisesta elämästä”, haastateltavani kiusoittelee asetellessani mikrofonia hänen puseronkaulukseensa.
Heinäkuun aikana tämä Serbian ja Jugoslavian entisen hallitsijasuvun edustaja, prinsessa Jelisaveta Karadjordjeva, vapautetaan virallisesti kaikista lopuistakin syytteistä koskien valtionvihollisuutta, johon verenperintö on hänet liittänyt yli 70 vuoden ajan.
Moskovan terassilla
Prinsessan arki tuskin muuttuu tylsäksi, vaikka näin erikoinen osuus hänen elämäntaipaleellaan onkin päättymässä. Lähes 80-vuotias kuninkaallinen tunnetaan Serbiassa ihmisoikeusaktivistina ja toimeliaana bisnesnaisena.
Ylimielisyydestä ei näy merkkiäkään. Päin vastoin. Avoimuus ja tiukkojen etikettien välttely kuuluvat pikemminkin Jelisavetan imagoon, ja monet ovat verranneet häntä prinsessa Dianaan. Kun hän nyt siemailee elegantisti sitruunamehua kuuluisan Hotelli Moskovan terassilla keskellä Belgradia, ei voi välttyä huomaamasta ympärillä olevien asiakkaiden ja tarjoilijoiden uteliaita vilkuiluja.
Paikkaan liittyy eräs tärkeä etappi prinsessa Jelisavetan elämässä 25 vuoden takaa. Hän oli tuolloin käymässä Serbiassa U.S.A:n passilla, majoittui Hotelli Moskovaan useaksi kuukaudeksi ja ryhtyi etsimään serbian kielen kääntäjää isästään, prinssi Pavlesta, kertovalle englanninkieliselle kirjalle. Siitä lähtien Jelisaveta on käynyt Serbiassa sitkeää taistelua puhdistaakseen isänsä maineen.
Poliittista peliä
Prinssi Pavle Karadjordjevic karkotettiin Serbian, Kroatian ja Slovenian muodostamasta Jugoslaviasta vuonna 1941 maanpetturina. Prinssi oli toiminut sijaishallitsijana vuodesta 1934, kun silloinen Jugoslavian kuningas Aleksanteri murhattiin Marseilles´ssa ja tämän poika, kruununprinssi Peter, oli vain 11-vuotias.
Toinen maailmansota sinetöi prinssi Pavlen kohtalon, kun hän solmi sopimuksen Akselivaltojen kanssa. Jugoslaviassa syntyi ankara vastarinta, tapahtui vallankaappaus ja Pavle joutui pakenemaan.
Prinssi Pavlea on kuvattu Britannia-henkiseksi, siksi prinsessa Jelisavetille olikin melkoinen yllätys, kun hän sai käsiinsä todisteita siitä, että juuri Britannia olisi ollut maata vuonna 1941 horjuttaneen vallankaappauksen taustavoima.
Britanniasta ei ollut herunnut apua, vaikka Saksa oli jo miehittänyt Ranskan, joka puolestaan oli Jugoslavian – erityisesti Serbian – perinteinen liittolainen. Kroatiassa natsimielinen Ustasha-liike oli kääntänyt katseet kohti Saksaa, joten pian Pavlen karkotuksen jälkeen natsien oli suhteellisen helppo valloittaa sisäisesti heikentynyt Jugoslavia. Kroatia sai palkkioksi itsenäisyyden. Tätä taustaa vasten on irvokasta, että prinssi Pavleen iskettiin natsi-leima.
Liittoutuneet voittivat lopulta sodan ja sen myötä kommunistit pääsivät valtaan Jugoslaviassa. Josif Broz Titon johdolla prinssi Pavle julistettiin rikolliseksi eikä kenelläkään Jugoslavian kuningassuvun jäsenellä ollut enää pääsyä maahan.
Suomessa presidentti Risto Ryti kantoi syyllisyyden maamme liittoutumisesta Saksan kanssa. Hän odotti armahdusta vuoteen 1949 asti. Serbiassa Pavle Karadjordjevic vapautettiin syytteistä vuonna 2013 – ehkä hän kääntyi haudassaan.
Prinsessa Jelisaveta sai Serbian kansalaisuuden takaisin vuonna 2000, ja voi sanoa, että osittain hänen julkisten esiintymistensä ansiosta Serbian ja Jugoslavian historiaa on maassa alettu tarkastella laajemmasta näkökulmasta kuin mitä kommunismin aikana oli sallittua. Länsimainen historiantutkimus ei tosin aina ole ollut sen ansiokkaampaa.
”Isästäni kertova kirja käännettiin serbiaksi, mutta siitä puuttuu englanninkielisessä uusintapainoksessa oleva liite, jossa ovat vuonna 1989 saamani salaiset paperit Britannian ulkoministeriöstä. Niiden sisältämä tieto ei enää ole salaisuus, mutta isäni ei olisi varmasti koskaan uskonut, että juuri hänen ihailemansa Britannia olisi pettänyt hänet”, prinsessa Jelisaveta toteaa.
Kiertolaisen paluu juurilleen
Jelisaveta oli 4-vuotias, kun hänen perheensä joutui maanpakoon. Edessä olivat kiertolaisvuodet Keniassa, Etelä-Afrikassa, Sveitsissä ja Ranskassa. Juorupalstoja tulkiten prinsessan vaiheisiin liittyy huimia rakkausseikkailuja ja epäonnisia avioliittoja. Hänellä on kolme lasta, joista julkisuudessa näkyvin on tv-sarja Dynastiassa näytellyt Catherine Oxenberg.
Jelisavetan sukupuun oksat ulottuvat muun muassa Walesin prinssi Charlesiin ja Espanjan kuningatar Sofiaan. Mielenkiintoinen yhteys löytyy myös Suomeen Aurora Karamzinin kautta. Auroran (omaa sukua Stjernvall) avioliitosta Pavel Demidovin kanssa syntyi poika, jonka tytär Aurora Demidov avioitui vuonna 1892 prinssi Arseni Karadjordjevicin kanssa, joka puolestaan oli prinssi Pavlen isä, eli Aurora Demidov on prinsessa Jelisavetan isoäiti.
Monarkian kannattajiakin nykyisessä Serbian tasavallassa on, mutta prinsessa itse ei lukeudu heihin. Jelisaveta Karadjordjeva oli jopa ehdokkaana presidentinvaaleissa vuonna 2004 ja sai noin 2% annetuista äänistä sijoittuen kuudenneksi viidestätoista ehdokkaasta.
Muutamia viikkoja sitten prinsessa Jelisaveta sai takaisin äitinsä, Kreikan ja Tanskan prinsessa Olgan, palatsin, jonka kommunistit olivat ottaneet valtion haltuun vuonna 1946. Prinsessa kokee nyt palanneensa juurilleen, mutta tuntee olevansa aina jollain tavalla koditon. Hän on samanaikaisesti sekä serbialainen että ulkomaalainen.
Maailman paras kansa?
”Koska olen tavallaan ulkopuolinen, minun on helppo lausua ääneen, mitä kehitettävää tässä maassa on. Hallitus on tehnyt joitain uudistuksia, mutta mielestäni päättäjien ammattitaito ei riitä. Täällä teeskennellään ikään kuin gangstereita jahdattaisiin, mutta aivan liian monella on itsellään yhteyksiä rikollisiin. Se tekee muutoksen kohti todellista demokratiaa vaikeaksi. Sotku, jossa nyt olemme, on kommunistien valtakauden perintöä. Lisäksi vaikuttavissa asemissa on yhä muutamia ylimielisiä henkilöitä, jotka kuvittelevat, että me olemme maailman paras kansa. Sehän on mitä typerin ajattelutapa mille tahansa maalle”, prinsessa Jelisaveta luettelee.
Kansallismielisyydelle ei ole sijaa prinsessa Jelisavetan maailmankatsomuksessa. Päädymme keskustelemaan taiteesta, jossa nationalismia on hyödynnetty kautta aikain. Tai toisin päin, nationalismi on hyödyntänyt taidetta.
Löydämme jonkin verran yhtäläisyyksiä suomalaisen ja serbialaisen taiteen välillä 1800- ja 1900 -lukujen vaihteesta, Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti ja Uros Predicin Kosovon neitsyt -teoksista. Gallen-Kallelan kansallisromanttinen tyyli on toki aivan eri kuin Predicin realismi, mutta molemmat taiteilijat ovat ammentaneet aineksia kansantaruista ja myyteistä. Suomalaisena on myönnettävä, että Gallen-Kallelan teokset herättävät voimakkaita “kotiin-päin-tunteita”.
”Kansallismielisyys voi toisinaan olla aito positiivinen tunne, mutta en voi ajatella olevani parempi kuin joku muu vain sillä perusteella, että olen serbialainen tai ortodoksi. Minulla on ystäviä eri puolilla maailmaa, eri uskonnoista ja eri roduista ja kannatan ehdottomasti tasavertaisuuden periaatetta. Olemme kaikki erilaisia, mutta tasa-arvoisia”, prinsessa Jelisaveta painottaa.
Valikoiva katse
Jelisaveta opiskeli nuorena taidetta Pariisissa ja hänen isänsä oli myös tunnettu taiteen ystävä. Serbian Kansallismuseossa on 1930-luvulta peräisin oleva prinssi Pavlen taidekokoelma, jossa on vaikuttavia nimiä kuten Van Gogh, Matisse, Bonnard, Utrillo, Derain, Pissarro, Mondrian…
”Kävin usein museoissa isäni kanssa, sillä hän oli erinomainen asiantuntija. Hän opetti minua valikoimaan mitä katson eikä käyttämään aikaani turhaan. Niin silmäni oppivat noukkimaan vain parasta laatua. Valikointi pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä. Laadun erottaa yksinkertaisesti siitä, että jokin herättää vastakaikua. Esimerkiksi oopperaesitys saa sinut värisemään. Et varmaankaan ole silloin välinpitämätön ja tylsistynyt.”
Jos prinsessa Jelisaveta päättäisi perustaa taidemuseon isänsä esimerkin mukaan, minkälainen kokoelmasta tulisi?
”Suosikkitaiteilijoihini kuuluvat muun muassa Fra Angelico, Piero della Francesca, Hubert Robert, William Turner ja Edward Lear. Ja tietysti Bosch, Bruguel ja el Greco. Mutta en tunne tarvetta omistaa kaikkea, mitä näen. Ehkä se johtuu siitä, että lapsena menetin niin paljon. Rakastan maalaustaidetta, mutta voisin aivan hyvin asua paljaassa huoneistossa ympärilläni vain taiteenlajeista elävin – musiikki.”
Tekstioikeudet: Tuula Lukić
18.7.2014
